Lapset ja vanhemmat muodostavat perheitä. Isovanhemmat ja sisarusten perheet mukaan, niin muodostuu perheyhteisöjä ja lopulta isompi verkosto, lopulta koko maapallon kattava verkosto. Jokaisessa maassa on omat kansalliset tapansa ja kulttuurinsa, joiden alle kätkeytyy myös jokaisen perheen sisäiset kulttuurit. Perhe ja yhteisö huolehtivat lapsen kasvamisesta ja lopulta oman elämän aloittamisesta.

Yhteiskunta ja tutkijoiden tutkimustulokset asettavat jo vastasyntyneelle kriteerejä, joita on täytettävä. Kymmenen pistettä vauvalle jos kaikki on juuri niin kuin tutkijat ovat ajatelleet, miinus pisteitä ihon väristä tai ensimmäisen parkaisun laadusta sekä nopeudesta. Ja tämä on vasta alkua.

Sitten alkaakin jo tarkkaan tutkittu ihmisen kehitys. Puhumaan on opittava, samoin kävelemään. Jos et opi jotakin lääkäreiden keksimän suunnitelman mukaisesti, olet omituinen ja saat erityislapsen diagnoosin. Todellisuudessa voit olla ihan normaali mutta vain teet asiat itsellesi sopivalla tavalla. En vähättele lääkäreiden työtä ollenkaan, tuntuu vain, että nykyisin erinäisiä diagnooseja tulee hirveän paljon.

Mitä isommiksi lapset kasvavat, sitä enemmän paineet ja yhteiskunnan paineet kasvavat. Hae kouluun, etsi töitä, kehitä sitä, kehitä tätä. Jos et aloita asioita tutkijoiden asettamien kriteerien mukaan, olet auttamattomasti heikoilla jäillä aikuisuudessa.

Nyt hiljattain koulujen yhteishaku periaatteita uudistettiin Nuoriso takuu hankkeen pohjalta estämään nuorten syrjäytymistä. Jos nuorella on jo yksi toisen asteen ammatillinen tutkinto, ei hän voi hakea uudelleen kouluttautumaan toiselle asteelle. Tavallaan ymmärrän sen, että ensimmäistä ammattikoulun paikkaa hakeva on ensimmäisellä sijalla. Kuitenkin herää kysymys siitä, kuinka paljon nuorten paineet kasvavat, kun heidän olisi periaatteessa tiedettävä jo 16 vuotiaana peruskoulun päättyessä mitä aikovat tehdä loppuelämällään. Miten käy nuorelle, joka 18 vuotiaana valmistuu 16 vuotiaana valitusta ammattikoulusta vain todetakseen, ettei kyseinen ala tuntunutkaan omalta?

Valmistuin juuri kolmannesta toisen asteen koulusta. Valitsin 16 vuotiaana lukion, koska minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mikä minua kiinnostaisi ja mille alalle halusin lähteä. Tämän jälkeen pääsin puoli vahingossa lähihoitaja kouluun ja nyt viimeisimmäksi valmistuin matkailualan ammattikoulusta. Näin siksi, koska monista ponnisteluista huolimatta en ole päässyt ammattikorkeakouluun sisään, nyt odotan viidettä kertaa tuloksia. Tämä on yksi syy miksi ihmettelen päättäjien ”menkää kolmannen asteen kouluun” – lausahduksia. Ei sinne noin vain mennä. Jotkut lahjakkaat nuoret varmasti menevätkin. Vai pitäisikö sanoa ennemmin sellaiset, joilla ei ikinä ole ollut mitään elämää koulun ulkopuolella ja he ovat 24/7 päntänneet asioita koulua varten ympäri vuoden. Onni heille suotakoon. Koulutus systeemien uudistajat ovat vain ilmeisesti unohtaneet, että nuorista näitä lahjakkaita on vain murto – osa.

Ja mitäs sitten vaikka olisitkin päässyt kouluun ja hienosti vielä uloskin sieltä? Ennen kuin edes valmistut mistään, olet jo osana työnhaku prosessin oravanpyörää. Töitä hakiessa työnantajat haluavat sinun omaavan 20 vuotiaana korkeakoulu tutkinnon, 15 vuoden työkokemuksen, tietenkin johtaja – tehtävissä 10 vuotta ja erinäisiä mahdottomuuksia. Sitten tietenkään ei millään saa työpaikkaa, jolla elätät itsesi, koska et ole saanut kokemusta. Kokemustakaan ei saa, koska paikkoja ei saa kokemuksen puutteen takia. Töitä saatuaan on myös onnistuttava pysymään vauhdissa mukana eläkkeelle asti.

Töiden kanssa painiminen olisi yksin turhan helppoa, koska yhteiskunta katsoo oudosti, jos et ole hankkinut perhettä ja lapsia. Minä sain ensimmäiset kyselyt naimattomuuteen ja lapsien puuttumiseen 22 vuotiaana. Silloisessa työpaikassani 18 vuotias työkaverini kysyi, että miksi en ole naimisissa ja hankkinut lapsia.

Työkaverin ihmettelyt lapsista avasi omat silmäni päähämme istutetuista ajatuksista. Yhteiskunta on muovannut monia kriteerejä sille, millainen elämä on onnistunut. On koulutuspaineita, työpaineita, asunnon hankkimisia muuttamista ja itsensä kehittämistä. Tämän kaiken muun lisäksi pitäisi ehtiä löytämään sopiva puoliso, rakentaa parisuhde, mennä ehkä naimisiin ja hankkia lapsia. Jos et mene tiettyjen odotusten mukaisesti, olet outo ja herätät kysymyksiä.

Luulisi olevan helpompi keskittyä omiin juttuihin ja unohtaa mitä muut ajattelevat tai tekevät. Mitäs sitten jos joku ihmettelee? Toki tiettyyn rajaan asti ymmärrän säädökset ja rajoitukset, jotta oikeat poikkeavuudet löydetään ja apua tarvitsevat saavat tukea pärjäämiseen. Tosin asettiko yhteiskunta paineet ja odotukset lopulta? Vai asettaako itse itselleen paineita sen mukaan, mitä oletat muiden haluavan? Yritetään edes pitää pää pystyssä ja tehdä niin kuin nähdään itse parhaaksi. Kaikki me painiskelemme samojen kysymysten äärellä, joten eiköhän se siitä. Hope so!