Tulipa tässä mieleen, kuinka haasteellista sosiaalinen elämä oikeasti on. Oman haasteensa kaiken kiireen ja stressin keskellä tuo sosiaalinen media, jossa kirjoitettu teksti antaa usein ymmärtää ihan muuta kuin oli oikeasti tarkoitus.

Työminä voi olla tiukkapipon oloinen business nainen, joka hoitaa täsmällisesti ja hyvin työnsä. Kotiin päästessä tiukkapipokin voi olla aivan erilainen, hyvää tarkoittava, hauras ja ystävällinen persoona. Kuinka sitten tietää kehen voi oikeasti luottaa, oli sitten taka - ajatuksena ystävyys, jotain romanttisempaa tai mitä tahansa? SItä en tiedä oikein itsekään.

Olen kai turhankin usein kuvitellut tietävän, kun sen tulevan hyvän ystävän tapaa ensimmäistä kertaa mutta valitettavasti olen vähintään yhtä monta kertaa joutunut toteamaan ensivaikutelman vääräksi. Joskus hyvällä tavalla vääräksi mutta yleensä huonommalla tavalla. Kaikilla meistä on myös ennakkoluuloja, niin myös minulla. Niitä myös tulee jatkuvasti lisää. Vaikka kuinka yrittää olla välittämättä ns. takapakeista, niin silti niistä ottaa välillä itseensä ja pahoittaa mielensä.

Ystävystymiseen, pariutumiseen yms vaikuttaa paljon ihmisten erilaiset taustat. Millaiset ovat vanhemmilta opitut tavat? Millaiset sosiaaliset taidot ovat? Onko kuinka epävarma tai itserakas? Onko ajatusmaailmat samanlaisia? Miten toisella on tapana työskennellä? Kysymykset vain pörräävät mielessä. Sen lisäksi että omassa mielessä pyörii olisi kuitenkin muistettava myös se vastapuoli ja sen tunteet. Ajattelemattomilla sanoilla voi olla joskus peruuttamattomat seuraukset ja pahimmassa tapauksessa ne voivat vaikuttaa kuulijan loppu elämään.

Itsellä ainakin on ajoittain ristiriitaiset tunnelmat. Toistaalta kaipaan kipeästi ympärille ihmisiä, jotka kelpuuttavat minut osaksi elämäänsä juuri minuna itsenäni, toisaalta menneisyydet karvaat pettymykset vaikeuttavat todella paljon toisiin luottamista. Ystävien kanssa on parautta viettää aikaa hauskaa pitäen ja vierelle kaipaa toista ihmistä rakastamaan, toisaalta kaipaa myös omaa aikaa ja sitä, että saa vain "mököttää" yksin ja tehdä just niin kuin itseä huvittaa. Tämän takia itselleni on ensi arvoisen tärkeää olla toisille luotettava ystävä, mutta tärkeää on myös olla luottamuksen arvoinen.

Tässäkin on varmasti vain murto - osa kaikesta siitä "puurosta" mitä meidän kaikkien päässä liikkuu liittyen sosiaaliseen elämään ja ihmisuhteisiin. Näin lopuksi itse toivon sydämeni pohjasta, että kaikki löytävät ainakin hetkellisesti sopivan tasapainon oman ajan ja ystävien kanssa olemisen välillä ollen näin onnellisia.

Avupuoliso tuossa juuri soittelee tietotekniikka huoltoja läpi, kun pudotti vahingossa ulkoisen kiintolevyn ja pitäisi kuvia yms. saada sieltä talteen. Tästä tulikin itselleni taas kertaalleen mieleen, että paljonko tietotekniikka oikeasti sitten lopulta helpottaa normaalia elämää.

Heti alkuun myönnän, etten itse tulisi täysin toimeen ilman tietokonetta ja kännykkää. Tietokoneen kanssa olen naimisissa jo pelkästään töiden takia, koska saan työvuoroni vuokrafirmojeni extranetistä. Koulumaailmaan tietokoneet ovat myös soluttautuneet aika tehokkaasti, joten ensi kuussa alkavassa ammattikorkeakoulussakaan en pärjäisi ilman. 2003 aloitin lukion niin silloin jo opettajat vaativat palauttamaan koneella kirjoitettuja esseitä, joten vanhan isäni oli silloin myönnyttävä osatamaan kone. Olin pari kuukautta ilman kannettavaa, koska vanha hajosi. Silloin vanhahko tablet koneeni oli tärkeämpi kuin luulinkaan koskaan. Eihän se kannettavaa korvaa, koska malliltaan se on aika "kapula" mutta sainpa työvuoroja varattua ja sain ostettua koneen.

Olen tähän asti pärjännyt hyvin Nokian kapula puhelimilla, lähinnä siksi, että minulla tuo Samsungin tabletti, jossa on internet. Olen seurannut tuttavia älypuhelimien kanssa. Heillä on aina akku loppu, sosiaalinen media on aina päällä ja pelit ovat todella koukuttavia. Mitäs sitten, kun tulee hätä tilanne, pitäisi soittaa hätänumeroon ja oletkin pelannut kännykän akun tyhjäksi, eikä ole pistorasiaa lähellä?

Tuntuu, että kaikki yritetään sähköistää, mikä nyt sinänsä säästää, kun ei tarvitse papereita olla levällään joka paikassa. On pilvipalvelua, sosiaalista mediaa, intra- ja extranettejä, tilausjärjestelmiä, kassajärjestelmiä ja vaikka mitä muuta. Internet on soluttautunut elämäämme mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, mitä nyt sinänsä ei tule ajateltua ennen kuin tulee ongelma tilanne eikä asiat hoidu niin kuin ollaan totuttu.

Nykyään tekniikka ei vielä ole välttämättä parhaimmillaan vaikka se tuntuukin jo todella hyvältä kuin esimerkiksi 10 vuotta sitten. Se kehittyy vieläkin jatkuvasti, ettei mukana meinaa pysyä. Huomasin huiman kehityksen kannettavissa koneissakin kun edellinen kone kesti viisi ja puoli vuotta. Tekniikka ja sähköinen maailma valitettavasti mielestäni on vielä todella haavoittuvainen. Tietokoneet hajoaa,kännykät ei kestä yms. Näin lopuksi voinkin jäädä leikittelemään ajatuksella, että mitä tapahtuisi, jos tulisi maailman laajuinen sähkökatko? Kuinka silloin toimittaisiin? 

Sataa vettä tai lunta taivaan täydeltä, pakkasta 15 asteen paikkeilla. Juna on tietenkin tapansa mukaan myöhässä ja kiroat sitä mielessäsi. Kun se sitten suvaitsee vihdoin saapua, on se tietenkin tupaten täynnä ja sinä olet auttamattomasti myöhässä työpaikaltasi tai koulusta. Mielessä on käynyt monena aamuna ajatus omasta autosta, mutta sen saaminen parkkiin työpaikkasi lähellä fiksusti on täysi mahdottomuus.

Ahtaudut junaan sisälle, jossa on valmiiksi jo erittäin täynnä paksuissa talvivaatteissa hikoilevia ihmisiä isojen kassiensa kanssa. Näet jo punaista ihmisten kasseja ajatellessasi. Yrität löytää istumapaikkaa mutta kaikissa looseissa istuu jo joku, eikä heti aamusta jaksaisi olla sosiaalinen. Tai sitten joku tietenkin on vallannut kassinsa kanssa itselleen kaksi paikkaa. Tietenkin nuo samperin kuskit ja mahdolliset lipunmyyjät tekevät työnsä huonosti. Kuskit ajelevat miten sattuu ja lipunmyyjät eivät tule tarpeeksi ajoissa myymään niitä lippusiaan ennen kuin tarkastaja ehtiikin kohdalle sakkoinensa.

Kuulostaako tutulta? Tuossa yhtenä aivan tavallisena aamuna koulumatkalla jäin pohdiskelemaan millainen sirkus joka arki aamuinen töihin meno oikeastaan on. Kyllä, sirkus! Aamuisin tämä hässäkkä alkaa noin klo 6-8, kun kaikki haluavat päästä samaan suuntaan ja tietenkin samaan aikaan.

Sama hässäkkä käynnistyy iltapäivällä klo 16 mennessä kun nämä aamu sirkuksen aiheuttajat ryntäävät taas kotiin kaupan kautta, tietenkin kaikki samaan aikaan. Olit sitten menossa omalla autolla tai et, joudut puoli väkisin osalliseksi sirkukseen, halusit tai et.

Kaiken sirkuksen keskellä kannattaa kuitenkin muistaa, miten onnekkaita olemme joukkoliikenteen suhteen. Syrjäisimmillä seuduilla ei edes tunneta sellaista käsitettä kuin joukkoliikenne. On pakko omistaa oma auto, mikäli ei halua olla jumissa kotona. Ja jos auto hajoaa, ei olisi mahdollista mennä bussilla töihin, eikä voisi sanoa kuin isosti voi, voi.

Lipunmyyjät ja julkisen liikenteen kuskit ovat hekin vain ihmisiä. He ovat töissä samoin kuin esim. itse istut konttorissasi tekemässä omaasi. Heilläkin on omat sääntönsä ja ohjeensa, joita on noudatettava, eivätkä he valitettavasti ole teidän kiusaksenne niitä keksineet. Kaikilla on omassa työssään tietenkin parantamisen varaa varmasti mutta usein asiakaspalvelijan säännöt ovat keksineet jotkin isommat herrat kyseisessä firmassa, eivät suinkaan tavalliset työntekijät. Ette tuskin itse osaisi lipunmyyjän tai kuskin työtä yhtään sen paremmin, joten arvostakaa heitä ja kiittäkää palvelusta. Kiitos voi pelastaa asiakaspalvelijan koko päivän. Tiedän itse kokemuksesta.

Olkaamme siis tyytyväisiä, että on edes tällainen mahdollisuus kulkea paikasta toiseen julkisilla! Yrittäkää edes mahtua sovussa samoihin kulkuvälineisiin. Varaamalla aikaa matkustamiseen hermotkin säästyvät sekä itsellä että toisilla. Ei se matkaaminen niin vakavaa ole. Tähän pätee hyvin lausahdus: Kohtele toisia niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan. 

Lapset ja vanhemmat muodostavat perheitä. Isovanhemmat ja sisarusten perheet mukaan, niin muodostuu perheyhteisöjä ja lopulta isompi verkosto, lopulta koko maapallon kattava verkosto. Jokaisessa maassa on omat kansalliset tapansa ja kulttuurinsa, joiden alle kätkeytyy myös jokaisen perheen sisäiset kulttuurit. Perhe ja yhteisö huolehtivat lapsen kasvamisesta ja lopulta oman elämän aloittamisesta.

Yhteiskunta ja tutkijoiden tutkimustulokset asettavat jo vastasyntyneelle kriteerejä, joita on täytettävä. Kymmenen pistettä vauvalle jos kaikki on juuri niin kuin tutkijat ovat ajatelleet, miinus pisteitä ihon väristä tai ensimmäisen parkaisun laadusta sekä nopeudesta. Ja tämä on vasta alkua.

Sitten alkaakin jo tarkkaan tutkittu ihmisen kehitys. Puhumaan on opittava, samoin kävelemään. Jos et opi jotakin lääkäreiden keksimän suunnitelman mukaisesti, olet omituinen ja saat erityislapsen diagnoosin. Todellisuudessa voit olla ihan normaali mutta vain teet asiat itsellesi sopivalla tavalla. En vähättele lääkäreiden työtä ollenkaan, tuntuu vain, että nykyisin erinäisiä diagnooseja tulee hirveän paljon.

Mitä isommiksi lapset kasvavat, sitä enemmän paineet ja yhteiskunnan paineet kasvavat. Hae kouluun, etsi töitä, kehitä sitä, kehitä tätä. Jos et aloita asioita tutkijoiden asettamien kriteerien mukaan, olet auttamattomasti heikoilla jäillä aikuisuudessa.

Nyt hiljattain koulujen yhteishaku periaatteita uudistettiin Nuoriso takuu hankkeen pohjalta estämään nuorten syrjäytymistä. Jos nuorella on jo yksi toisen asteen ammatillinen tutkinto, ei hän voi hakea uudelleen kouluttautumaan toiselle asteelle. Tavallaan ymmärrän sen, että ensimmäistä ammattikoulun paikkaa hakeva on ensimmäisellä sijalla. Kuitenkin herää kysymys siitä, kuinka paljon nuorten paineet kasvavat, kun heidän olisi periaatteessa tiedettävä jo 16 vuotiaana peruskoulun päättyessä mitä aikovat tehdä loppuelämällään. Miten käy nuorelle, joka 18 vuotiaana valmistuu 16 vuotiaana valitusta ammattikoulusta vain todetakseen, ettei kyseinen ala tuntunutkaan omalta?

Valmistuin juuri kolmannesta toisen asteen koulusta. Valitsin 16 vuotiaana lukion, koska minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mikä minua kiinnostaisi ja mille alalle halusin lähteä. Tämän jälkeen pääsin puoli vahingossa lähihoitaja kouluun ja nyt viimeisimmäksi valmistuin matkailualan ammattikoulusta. Näin siksi, koska monista ponnisteluista huolimatta en ole päässyt ammattikorkeakouluun sisään, nyt odotan viidettä kertaa tuloksia. Tämä on yksi syy miksi ihmettelen päättäjien ”menkää kolmannen asteen kouluun” – lausahduksia. Ei sinne noin vain mennä. Jotkut lahjakkaat nuoret varmasti menevätkin. Vai pitäisikö sanoa ennemmin sellaiset, joilla ei ikinä ole ollut mitään elämää koulun ulkopuolella ja he ovat 24/7 päntänneet asioita koulua varten ympäri vuoden. Onni heille suotakoon. Koulutus systeemien uudistajat ovat vain ilmeisesti unohtaneet, että nuorista näitä lahjakkaita on vain murto – osa.

Ja mitäs sitten vaikka olisitkin päässyt kouluun ja hienosti vielä uloskin sieltä? Ennen kuin edes valmistut mistään, olet jo osana työnhaku prosessin oravanpyörää. Töitä hakiessa työnantajat haluavat sinun omaavan 20 vuotiaana korkeakoulu tutkinnon, 15 vuoden työkokemuksen, tietenkin johtaja – tehtävissä 10 vuotta ja erinäisiä mahdottomuuksia. Sitten tietenkään ei millään saa työpaikkaa, jolla elätät itsesi, koska et ole saanut kokemusta. Kokemustakaan ei saa, koska paikkoja ei saa kokemuksen puutteen takia. Töitä saatuaan on myös onnistuttava pysymään vauhdissa mukana eläkkeelle asti.

Töiden kanssa painiminen olisi yksin turhan helppoa, koska yhteiskunta katsoo oudosti, jos et ole hankkinut perhettä ja lapsia. Minä sain ensimmäiset kyselyt naimattomuuteen ja lapsien puuttumiseen 22 vuotiaana. Silloisessa työpaikassani 18 vuotias työkaverini kysyi, että miksi en ole naimisissa ja hankkinut lapsia.

Työkaverin ihmettelyt lapsista avasi omat silmäni päähämme istutetuista ajatuksista. Yhteiskunta on muovannut monia kriteerejä sille, millainen elämä on onnistunut. On koulutuspaineita, työpaineita, asunnon hankkimisia muuttamista ja itsensä kehittämistä. Tämän kaiken muun lisäksi pitäisi ehtiä löytämään sopiva puoliso, rakentaa parisuhde, mennä ehkä naimisiin ja hankkia lapsia. Jos et mene tiettyjen odotusten mukaisesti, olet outo ja herätät kysymyksiä.

Luulisi olevan helpompi keskittyä omiin juttuihin ja unohtaa mitä muut ajattelevat tai tekevät. Mitäs sitten jos joku ihmettelee? Toki tiettyyn rajaan asti ymmärrän säädökset ja rajoitukset, jotta oikeat poikkeavuudet löydetään ja apua tarvitsevat saavat tukea pärjäämiseen. Tosin asettiko yhteiskunta paineet ja odotukset lopulta? Vai asettaako itse itselleen paineita sen mukaan, mitä oletat muiden haluavan? Yritetään edes pitää pää pystyssä ja tehdä niin kuin nähdään itse parhaaksi. Kaikki me painiskelemme samojen kysymysten äärellä, joten eiköhän se siitä. Hope so!

Sainpas nyt vihdoin tehtyä blogin pitkällisen pohdiskelun jälkeen. Olen suunnitellut tätä jo vuosi kausia saamatta mitään aikaiseksi. Toivottavasti kirjoituksista poikii teille muillekin ajatusta :)

 

Kesäisin Terkuin

Maya